Huomautus: Seuraava teksti ei ole suunnattu ketään yksittäistä ihmistä kohtaan. En oo myöskään missään nimessä mikään parisuhde-asiantuntija, vaikka tästä saattaa saada sellaisen käsityksen että kuvittelisin sellainen olevani. Kohta kolmatta vuotta sivusta seuranneena oon vaan tuntenu suurta halua päästä vähän raottamaan sanaista arkkuani tästä aiheesta.
Kävin eräänä iltana kyläilemässä mun vanhempien luona ja ajauduin juttelemaan siellä aika syvällisiä, aiheena parisuhteet ja sinkkuus. On kuulemma tosi harmillista että mä oon ollu sinkkuna näin "pitkään". Nimittäin kolmas vuosi lähenee. Ja mä myönnän, se tuntuu olevan tosi outoa ja harvinaista erityisesti parinkympin iässä. Joitakin tällainen "pitkäaikainen" sinkkuus tuntuu jopa järkyttävän. Kuulemma mä en vain anna kenellekään mahdollisuutta. Mä oon tästä eri mieltä.
Oon aina menny sillä asenteella että hyvää kannattaa odottaa. Mä en yksinkertaisuudessaan halua tehdä mitään totaalista kompromissia vain sen takia etten olis enää yksin. Totta helkkarissa mä lasken ne omat muurini heti kun vastaan tulee joku, jonka kanssa mä voin nähdä rakentavani jotain oikeasti kestävää ja pysyvää. Mitkään "leikkisuhteet" tai kokeilut ei oo mun juttuni. Ne ei johda mihinkään. Omien kokemusteni jälkeen musta on vaan tullu niin hirveen varovainen. En oikein uskalla enää heittäytyä, koska mä pelkään että tulee takkiin ja joudun taas kokemaan henkisesti raastavan pitkän toipumisprosessin ja näkemään peilissä sen totaalisen ihmisraunion. Toisaalta kun kuulee sanottavan, että parisuhteista olis hyvä olla kokemusta, niin onhan siinä toki perää. Jokaisesta parisuhteesta oppii paljon ja niitä opittuja asioita voi sit hyödyntää siinä seuraavassa parisuhteessa. Kakspiippunen juttu. Monet sanoo että on tyhmää ja nuoruuden hukkaan heittämistä pyrkiä asettumaan aloilleen tässä iässä. Ehkä on, ehkä ei. Kyllä mä kuitenkin mieluusti eläisin jo nuoresta saakka hyvässä parisuhteessa onnellisena. Antakaa mun haaveilla.
Millaista on elää sinkkuna? Tuntuu että kovin harvalla on siitä todellista käsitystä
nykypäivänä. Ihmiset ryntää loppuneesta suhteesta suoraan uuteen, antamatta itselleen aikaa toipua edellisestä. Korkeintaan kuukausi ollaan sinkkuna ja taas on uutta suhdetta pystyssä. Osaako kukaan enää elää yksin, omillaan? Useat ihmiset seurustelee vain seurustelun takia. Se rehellisesti sanoen risoo mua.
Sinkkuudessa on paljon hyvää. Ensinnäkin sinkkuna pystyt keskittymään oikeesti itsees ja jahdata omia unelmias esteettömämmin. Sinkkuna sulla on enemmän kontrollia itsestäs ja elämästäs. Sulla on enemmän aikaa tehdä tasan niitä asioita joita oikeesti haluat. Suurin juttu sinkkuudessa on se että sä opit tuntemaan sen todellisen oman itsesi. Toisaalta mä en lähde tietenkään kieltämään tai moralisoimaan kun joku tahtoo olla parisuhteessa. Mä myönnän, on ihanaa että on joku jonka kanssa voi jakaa elämän ilot ja surut. Elämän jakaminen jonkun kanssa on hieno juttu – ja voi olla että se on just elämän pointti.
Ja sit on rakkaus. Onko olemassa ketään joka ei haluais olla rakastunut? Jokainen tietää miten hyvältä se tuntuu. Rakastuneena sulla on hyvä olo. Tunnet olevas todella elossa ja sä oot onnellinen. Rakkaus on jotain parasta huumetta. Siinä syy, miks niin monet pakottaa itsensä rakastumaan. Miks muuten ihmiset hyppäis kumppanista aina vain toiseen? Sehän on puhtaasti rakkauden etsimistä. Mutta kun sitä rakkautta ei voi vaan pakottaa. Se ei yksinkertasesti toimi niin. Joten miks parisuhteita täytyy pakottaa? Mikä idea siinä on, että oot aina vain uudestaan parisuhteissa jotka kestää vain sen puoli vuotta, tai usein lyhyemmänkin ajan? Puolessa vuodessa harvemmin oppii tuntemaan toista kunnolla. Jos ei kykene olemaan parisuhteessa ainakin kokonaisen vuoden ajan, niin kyseisen ihmisen kanssa ei olis mun mielestäni kuulunu olla alun alkaenkaan.
Ihmiset tahtoo olla niin kovasti rakastuneita. Se johtaa kärsimättömyyteen. Kärsimättömyys taas johtaa tähän rakkauden pakottamiseen ja siitä tie vie toivottomiin, huonoihin parisuhteisiin. Siinä aiheuttaa vaan itselleen (ja toiselle osapuolelle) harmia. Eroaminen on harvemmin kivaa. Ehkä itse eroa pahempaa on se outo, jopa kiusallinen, välitila juuri ennen sitä eroamista. Voiko olla mitään pahempaa kuin tajuta parisuhteen olevan toivoton ja vailla tulevaisuutta? Se on ikäänkuin katsoisit kärpäsenä katosta kun parisuhde pirstaloituu ja tiimalasista valuu hiljalleen hiekka. Eron aiheuttaman mielen ja tunteiden vuoristoradan lisäks tajuat että parisuhteeseen käytetty aika on ollu rehellisesti sanoen hukkaan heitettyä, ainakin jos oot heittäytyny siihen täysillä mukaan ja yrittäny saada sen kantamaan ja kestämään. Kun on kerääntyny tarpeeks näitä puolen vuoden parisuhteita, heräät jonain aamuna ja huomaat olevas kolmekymppinen. Kolmekymppinen joka ei oo kokenut vielä yhtäkään pidempää ja aidosti merkityksellistä parisuhdetta.
Parisuhteen ei kuulu olla mikään kahden tukea tarvitsevan ihmisen pelastusvene. Kumppania kuuluis käyttää tällaisena tukipilarina vain silloin kun omat jalat ei oikeesti enää kanna. Jos ihminen on niin heikko ettei selvii arjesta ilman poika-/tyttöystävää, niin silloin olis kasvamisen paikka. On todella riskiä peliä tukeutua toiseen ihmiseen niin vahvalla tavalla, koska silloin eron tullessa edessä on raskaat ajat kun tätä tukipilaria ei enää yllättäen olekaan. Joten, sen sijaan että ryntää juuri eronneena uuteen parisuhteeseen, vois olla hyvä hetki hypätä pois tästä loputtomasta oravanpyörästä, hengähtää hetki, maistella elämää ja kasvaa yksilönä. Kaikilla meillä on tottakai kasvamisen varaa. Ennen kuin voi elää kenenkään muun kanssa, pitäis pystyä elämään myös yksin ja itsenäisesti.
Just my 2 cents. Jos sain sun ajatuspyörät pyörimään siellä ruudun toisella puolella, niin onnistuin siinä mitä tällä postauksella tavoittelinkin. Asioiden miettimistä – en muuta.
Siinäpä sitä kovin katkeran sävytteistä ajatustenpurkua. Aihehan on sellanen josta ihmisillä on kovin erilaisia mielipiteitä, mut tässä oli mun. Tää kerkes olemaan tuolla jemmassa aika pitkään ja nyt vasta päätin julkaista. Ei muuta tällä kertaa!
-V
